Eesti lipp


Kirjautuminen

Artikkeli-ja juttuarkisto

Artikkeleita ja juttuja

Viron musiikin päivät Klamilassa 19.3

Olutsillan pub-kierros Lontoossa 5.2.2011

Kotioluen historiasta, tavoista ja tekemisestä Eestissä

Saaremaale taas oma õlletehas
Virolaisen kalenterin olutpäivät
Saku 180 vuotta ja Tallinnan uudet olutpaikat
Olut- ja viini(kin)retkellä Unkarissa
Unkarin viinikatsaus
Õlletooberiin Hiidenmaan kautta
Olutsiltaa Latvian maatilapanimoihin
Olutta Latviassa
Panimoretkellä Liettuassa
Liettuan oluesta ja panimoista
Õlletoober Saarenmaalla
Turku - pienpanimoiden mekka
Terveisiä Tartosta!

© Olutsilta-Õllesild

Kotioluen historiasta, tavoista ja tekemisestä Eestissä

Kairi Pirk-Vatunen
9/08

Maltaista käytettyä juomaa – olutta - tunsivat jo itämaan vanhat kulttuurikansat. Ensimmäiset tiedot oluesta kuin kansanjuomasta on Babyloniasta ja Egyptistä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Oluesta kerrotaan muinaisskandinaavisissa saagoissa ja eestin kansanrunoissa. Norjan kuninkaansaagoissa puhutaan jouluoluesta, kylään tulo oluen juomisesta, jäähyväis- eli lähtöoluesta mitä nautittiin ennen matkalle lähtöä.

Kirjallinen tieto oluen tekemisestä Eestissä on myöhäisempi kuin oluen tekemisen alku oli. Oluen myynnistä kapakoissa kertovat 1300 luvun vanhat historialliset dokumentit. Löytyy tietoja, että 1400 luvulla oli Tallinnassa oluenkantajina enimmäkseen eestiläiset ja oluenkantajien ammattinimike hyväksyttiin ensimmäistä kertaa jo 1456. Maalaisoluesta on tiedot 1500 luvulta.

Sillä ”Liivinmaan hyvällä ajalla” niin kuin Balthasar Russov aikaa ennen Liivin sotaa 1500 luvun puolivälissä kutsuu, näyttivät juhliminen ja hummailu kovan juomisen kanssa täyttävän aateliston ja kaupunkilaisten joutoajan ja erityisesti häät ja varpajaiset. Talonpojat yrittivät myös sitä matkia. Russov kirjoitta talonpoikien juhlimisesta juhannuksena, peetrin, paavalin ja maarjanpäivänä tulien ääressä mihin tuotiin ja juotiin pois isot määrät olutta. Russov selittää sanottua asiallisella esimerkillä: "kyllä ehkä Liivinmaa kaikenlaisesta viljasta aika rikas on ja siellä enemmän ohraa kuin ruista kylvetään ja leikataan. Ruista voitiin viedä joka vuosi maasta pois ilman että siitä oli puutetta, mutta ohranmaltaita ei, koska sitä tarvittiin kotona."

Monet raskaammat ja suurempaa työvoimaa tarvitsevat ja tietty määräaikainen työ tehtiin talkoina. Sitä vanhaa perinnettä käytettiin myös moisioissa (kartanoissa) ja talkooväen palkka maksettiin ruokana ja juomana. Parhaimmaksi työhön houkuttajaksi oli päivän lopussa tarjottava olut. Tiettyinä merkkipäivinä, pidemmälle matkalle menolla, töiden alussa ja lopussa, on miehet ennen vanhaan yhdessä olutta valmistanut ja sen myös yhdessä juonut. Hiidenmaalla oli kalastajilla tapana joka kevät ennen Pärnuun rannalle menoa tuoda omat maltaat laivurille. Maltaista laivuri teki vahvan " verkko oluen". Olut otettiin tynnyreiden kanssa kalanpyynnille mukaan. Kuitenkin vielä ennen lähtöä kokoontuivat kalastajat perheiden kanssa rannalle juomaan osan oluesta. Haljalassa muistellaan että ennen vanhaan oli tapana porukalla juoda olutta erityisesti mihklinpäivällä ja jouluna, jolloin mentiin talosta taloon. Saarenmaalla se oli yleinen tapa vielä 1900-luvun lopulla, että miehet kävivät taloissa pyhien olutta loppuun juomassa.

Eestiläisillä oli kodeissa paikkoja johon uhrattiin olutta. Olutta kaadettiin myöskin maahaltijoille. Esimerkiksi Saarenmaalla oli sellainen uhrauspaikka Kahjamäella. Saarenmaalaiset uhrasivat olutta myös vedenhengille ja sen vuoksi kaatoivat olutta mereen tai rannalle, jos se oli tarkoitettu maahengille. Jõhvissa oli tapana kuolleen poisviemisellä heittää olutta häneen perään. Harju-Jaanissa kaadettiin ennen kuolleen poisviemistä kannullinen olutta oven eteen maahan karkottamaan pahoja henkiä.

1800 luvun lopulla nuorempi sukupolvi oli unohtanut oluen liittyvät uskomukset ja tavat, vaikkakin näkivät oluen osana tavallista hääjuomaa. Silloinkin tehtiin olutta koko Eestissä aina häihin ja varpajaisin ja harvemmin myös hautajaisin. Niitä tapahtumia ei ollut kaikissa perheissä joka vuosi, mutta jouluksi pyrittiin olut aina tekemään. Ennen vanhaan tehtiin jouluksi olutta paljoin kerralla ja siitä osa jätettiin uudeksi vuodeksi, yksi astia säilytettiin loppiaiseksi ja välillä toinen astia kynttiläpäiväksi. Toinen pyhä milloin Eestissä yleisesti valmistettiin olutta, oli mihklipäiväksi eli mikkelinpäiväksi (syyskuun lopussa). Sillä päivällä juhlittiin taloissa ulkotöiden loppumista ja kesätyöläinen sai sillä päivällä talossa viimeisen aterian. Näiden kahden juhlapäivän lisäksi on olutta yleisesti tehty juhannukseksi. Erityisesti tällainen tapaa oli Pohjois-Eestissä ja saarilla, missä siitä tuli yleisesti myös heinänteko-olut. 1800 luvun puolivälin ulottuvien tietojen mukaan näyttä että Pohjois-Eestissä tehtiin olutta useammin kuin Etelä-Eestissä, missä monin paikoin tyydyttiin osto-olueen. Esimerkiksi 1951 vuonna kertoi joku Mihkel Kaavel (s. 1870), että Rannun talossa pidettyihin häihin ostettiin Valgun oluttehtaasta 104 koria olutta. Häät alkoivat sunnuntaina ja kestivät seuraavaan torstaihin. Häävieraiden ei annettu poistua ennen kuin kaikki viina ja olut oli juotu. Lisäksi Jaan Moodis Võnnusta (s.1877) kertoi vuona 1937 että ennen vanhaan olut ostettiin oluttehtaista ja kapakoista ja että hänen v. 1888 kuollut 83-vuotias isoisä ei ollut koskaan puhunut kotioluen teosta.

Kotioluen tekeminen elpyi Etelä-Eestissä uudelleen ensimmäisen maailmasodan jälkeen. 1800 luvun lopulla arveltiin tehdasoluen olevan edullisempi, mutta jo 1930 luvulla pidettiin sitä kalliina ja ostettiin harvemmin. Tosin tässäkin asiassa oli eroavaisuuksia mm. Tartussa, Vörussa ja Mulgimaalla, joissa jokaisessa talossa ei olutta tehty ollenkaan, vaan ostettiin niin kuin ennenkin. Siltä ajalta oli myös olutmestareita, jotka kävivät talosta taloon valmistamassa olutta. Hieman myöhemmin 1937 vuodelta on tieto, että silloin teki jokainen talo itse oluensa. Eroavaisuutena tähän oli Pohjois-Eesti ja saaret jossa oluenteko oli ollut aina isäntien kunnia-asia eikä naisilla ollut oluenteossa sananvaltaa. 1920-30 luvuilla alkoivat myöskin naiset olutta valmistamaan  ja heillä oli tapana lisätä olueeseen sokeria sen makeuttamiseksi. Kolhoosi ajoilta 1950 luvulta on myöskin tieto, että olutta tehtiin johtajille elonkorjuujuhlaan ja 1960 luvulta tiedetään, että kotiolut on vielä kunnia-asemassa.

Ennen vanhaan ei ollut väkijuomien nauttiminen niin yleistä kuin nykypäivänä ja pitää myöskin huomata eroavaisuus vanhemmissa ja myöhäisemmissä oluenjuontitavoissa. Ennen vanhaan tuotiin olut seurueelle isolla tuopilla joka laitettiin kiertämään. Jokainen ryyppäisi hiukan vuorollaan ja kannu tyhjennettiin seurueen voimalla. Tuoppi olikin joittenkin mielestä ainoa oikea oluen juomisastia, koska esim. Saarenmaalaisten mielestä olutta ei pitänyt juoda lasista, sillä lasista juotuna olut meni liian nopeasti päähän.

1600 luvun alkuun oli Eesti olutmaa, ainoastaan pieni osa alkoholista juotiin viininä ja viina oli melko tuntematon. 1680 luvulla jo 1/3 osa alkoholista ostettiin viinana. Viina ei korvannut vielä olutta, mutta tuli haastajaksi ja siitä johtuen alkoholin kokonaiskulutus kasvoi. Niin jatkoi koko 1700 luvun, kunnes 1700 luvun lopussa ja 1800 luvun alussa tapahtui oluen myynnin suuri lasku jota kesti 1830 luvulle asti.  1800 loppupuolella ja 1900 luvun alussa viinan juonti yleistyi entisestään, mutta kotiolut säilytti asemansa juhlajuomana ennen toista maailmasotaa.

Kotioluen valmistus.

Eestiläisen kotioluen valmistus muistuttaa hyvin paljon Suomalaisen kotioluen valmistusta.

Kaikkien alkukantaisin tapa oli oluen keittäminen kivillä, sillä tapa juontaa juurensa niiltä ajoilta, jolloin esiäidillämme ei ollut suuria muuripatoja tai edes vähäisempiä metalliastioita olutvierteensä keittämistä varten. Vierre oli kuumennettava suurissa puuastioissa, sammioissa, johon vierteen sekaan upotettiin kuumia kiviä.
1900-luvun alussa kun vielä Saarenmaalla ja osittain myös Läänenmaalla haudutettiin olut vielä mäskiastiassa, niin mantereella oli jo alettu hauduttamaan mäski uunissa. Hiiva pantiin erikseen otettuun vierteen osaan, jossa se ajettiin käymään ja sitten vasta laitettiin muun vierteen sekaan käymisastiaan.
Niin kuin Etelä-Eestissä 1800-luvun lopulla kypsytettiin kaljan tekemiseksi kaljalimppu, on myös oluen tekemisessä kypsennetty mallasjauhosta olutleipä tai olutlimppu. Olutleipää ei saa sekoittaa tavalliseen leipään, sillä se oli leipä ainoastaan muotonsa vuoksi. Märäksi tehdystä mallasjauhosta tehtiin siis leipä ja pantiin heti uuniin kypsymään, ettei mallasjauho alkanut hapantua. Tämä tapa oli samanlainen myös Pohjois-Eestissä sillä erolla, että siellä se pantiin uunin pohjalle levitettynä ja myöhemmin pannulla uuniin. Tästä oli etu että leipä kypsyi nopeammin.
Olutleivän kypsentäminen levisi erityisesti ajalla jolloin jauhamista alettiin tehdä myllyissä. Etelä-Eestissä käsin jauhatus oli jo 1850-luvulla suurimalta osin hävinnyt, kun Pohjois-Eestissä säilytettiin käsikivet maltaan jauhamiseksi vielä 1900-luvun alkuun. Uunissa kypsytetty maltaan ja olutleivän arveltiin antavat oluelle kypsemmän maun ja tästä syystä manner-Eestin miehet ovatkin nimittäneet Saarenmaan olutta "tuoreeksi olueksi". Olutleipää kypsytettiin vielä ainakin 1930 Pöidellä.

Yleisesti on tietää, että Eestissä olut tehtiin ainoastaan ohramaltaista 1850-luvulle asti. Tällöin on ensimmäiset merkit, että mihklipäiväksi on tehty uusruismaltaista olutta. On myös merkkejä, että eripuolilla Eestiä käytettiin myös niin ohra-, ruis-, kaura- ja vehnämallasta erilaisina sekoituksina.
Ruismaltaiden käyttö oluessa tuli myöhemmin, kun ruista alettiin saada enemmän ja sitä oli vara tuhlata oluen tekemiseksi. Yleisesti kun tehtiin sekamaltaista, oli suhde 2/3 osa ohra ja 1/3 osa ruista. Oli myös tapa, että käristettiin hieman ruismallasta ohran sekaan tai lisättiin vehnää tai ruisjauhoja. Kauramallasta käytettiin vain hätäavuksi, kun muuta ei ollut. Vepsäläiset sanoivat että kaura olut ei kelpaa mihinkään. Eli ohrasta tehtyä olutta pidettiin kaikkein parhaaksi ja edustavammaksi, koska sitä suosittiin koko Eestissä esimerkiksi hääolueksi. Tästäkin on poikkeuksia, koska Ruhnun saaren ruotsalaiset tekivät enimmäkseen ruisolutta ja tekivät sitä myöskin hääolueksi.

Oluelle saatiin makua ja säilyvyyttä parannettiin lisäämällä siihen humalaa. Humalan puuttuessa lisättiin myös kärsäruohoa, koiruohoa, villihumala, apila ja Varblassa sekoitettiin olueeseen humalan kanssa ruislaihoa. Yleisesti sanottiin, että lisäaineita laitettiin olueeseen "ennevanhaa” ja harvoin" ja sota-ajalla, kun humalaa ei saanut. Kuitenkaan kaikki oluen tekijät eivät humalaa käyttäneet, sillä 1900-luvulla on Eestin mantereella monissa kohdissa tehty olutta ilman humalaa. On myös olemassa tieto, että hautajaisoluessa ei käytetty humalaa, koska humalaa pidettiin juopumisen syyksi.

Niin suomen kuin eestin kansanlauluissa on sanottu oluen tekemisen kolme kaikkein tärkeintä asiaa: ohra, kaivovesi ja humala. Kuitenkaan ei pidä unohtaa yhtä tärkeää ainetta, nimittäin hiivaa. Oluen käynnistämiseksi käytettiin ainoastaan oluthiivaa. Jokaisen oluen teon jälkeen kerättiin hiiva käymisastioiden pohjasta ja hoidettiin huolellisesti seuraavaa oluen tekoa varten. Hiiva säilytettiin lämpimällä ajalla pullossa, joka oli pantu kaivoon tai lähteeseen, myös kellarin maitohinkissä, myöhemmin ämpärissä. Hiiva on olutmestari, sanoo kansan suu ja sitä todistivat myös hiivan alkuperäiset nimet " työmies ja seppä". Oikea aikaisesti ja parhaiten sisään laitetusta hiivasta riippui oluen käyminen ja käymisen luonteesta hyvä olut. Oluentekijällä piti olla reippautta ja iloisuutta, sillä hiivan laittamisessa piti oluenpanijan riemukkaasti hyräillä. Mikäli näin ei tehty, niin uskomuksen mukaan, olut ei lähtenyt hyvin käymään, ei myöskään mennyt päähän.

Oluen tekemisessä oli myös uskomuksia, niillä arveltiin voivan välttää oluen teon epäonnistuminen ja pyydettiin auttaa oluen tekemisen hyvin onnistuminen. Jouluolut piti Tuomaksenpäiväksi valmis olemaan, sillä muuten Tuomas häiritsi oluen käymistä. Oluen tekemisen ajalla käveltiin tasaisesti, sukilla, että olut ei säikähtäisi. Olutta juodessa puhallettiin vaahto talonhengille. Hääolutta tehdessä laitettiin punaiset hanskat käteen jne jne.

Oluen vahvuus ja hyvyys tulivat siitä, kuinka paljon vierettä otettiin.
Väkevimmän oluen luonnehtimiseksi vastattiin kysyjälle kehumalla: "Kattila ja mies"- se tarkoitti, että tuopista piti riittämään miehen maahan lyömiseksi. Yleisesti oli käsitys, että miehen piti oluesta kännin saamaan. Pärnun kihlakunnassa tehtiin häihin naisille miedompaa ja makeampaa olutta kuin miehille. Miesten olut oli väkevämpää ja siihen pantiin enemmän humalaa.
Siitä paljonko vakasta maltaita olutta saatiin, oli erilaisia käsityksiä. Kihelkonnas 100–150 litraa olutta, Valjalas 80 tuoppia, Muhus 50–80 tuoppia. Pöidellä piti tuoppi olutta laulattamaan. Määrien erilaisuutta puoltaa se, että ei mainittu minkä laatuista olutta ajateltiin: ajeteltinko kaikkein parasta, keskilaatuista vai kukkuraksi. Yleisesti voidaan sanoa, että vakasta maltaita saatiin 80 – 200 litraa olutta.

Kotioluen teko on ollut pohjana monelle teollisesti tänä päivänä valmistetulle oluelle, sillä monen nykyaikaisen Eestiläis-panimon juuret juontavat tavalla tai toisella vanhaan kotiolut perinteeseen.

Kotioluen vahva perinne ei ole kuitenkaan Eestistä mihinkään kadonnut, sillä melkein jokaisesta kylästä löytyy asianosaava ja asialle vihkiytynyt henkilö.


Saaremaale taas oma õlletehas

VELJO KUIVJÕGI
Meie Maa
21/02/2001

Eelmise aasta oktoobrikuust AS Saaremaa Õlletehase juhataja ametisse asunud Peeter Palu ei mõista seniajani, kuidas saadi kaks aastat tagasi katkestada Saaremaal õlletegemise järjepidevus.

Ajalooürikutest on teada, et esimesena Eestis tehti õlut just Saaremaal 1284. aastast alates. "Kui ka nälg on kallal, juuakse õlut ikkagi, pealegi polnud õlu ekspordiartikkel, et Venemaa majanduskriisi taha pugeda," pahandab Palu õlletootmise likvideerijate peale.

"Meie tehase võimsuseks tuleb kaks miljonit liitrit õlut aastas, see katab umbes poole Saaremaa vajadusest, peale Saare - ja Hiiumaa me mujal õlut müüma ei hakka. Me ei kavatse konkureerima hakata suurte õlletootjatega, küll aga oleme küllalt paindlikud igasugustele tellimustele, saame mängida õllesortidega ja teha eritellimusi suurematele üritustele, mida näiteks Saku õlletehas nii hõlpsasti teha ei saa."

Seadmed toodi mitmest paigast

"Uute seadmete ostmist meie ökonoomika vastu ei pidanud, seepärast otsisime kasutatud, kuid korralikke seadmeid," rääkis Palu.
"Saksamaal Hasseldorfi tehas oli mitu aastat seisnud sealse ületootmise pärast, sealt saime täiesti korralikke asju, mis enamasti roostevabast terasest.

Laagerdusmahutite ostulepingule oleme ka alla kirjutanud, need toome Venemaalt. Komplekteerime oma tööstust erinevatest kohtadest saadud seadmetega ja kui viimane pulk on paigas, võime öelda, millal proovipartii õlut välja tuleb," lükkab Palu ümber kuuldused, et kolme kuu pärast peaksid õllesõbrad uue tehase toodangut maitsta saama.
"Võib - olla hiljem, võib - olla ka varem."

EREK ehitab, Veemaailm monteerib

"Meie omapära on selles, et peame olemasolevasse majja tehase ära mahutama, tavaliselt on vastupidi - seadmete maht ja suurus määrab hoone suuruse. Kuressaare linnavalitsus algatas Pihtla tee selle osa detailplaneeringu, kus see algselt spordihooneks ette nähtud maja asub ja me ostame selle maja koos teenindusmaaga ära ja saame oma krundi.

Maja juurde pääseb edaspidi ka Pihtla teelt, kuid mitte EREKI hoovilt, nagu praegu. Maja olmekorpuse osa tuleb seest kahekordne, projekteerija on Kommunaalprojekt, seadmed paigaldab Veemaailm. Niikaua, kui meil ehituse ja seadmete paigalduse otsad pole koos, ei tahaks ka õllesortidest veel rääkida," tõrjub Palu kärsituid küsimusi.

Kuus laagerdamisnõu võimaldavad laia sortimenti

"Ühes oleme täna veendunud, et Saaremaa õlle tegemisel tuleb ka kadakamarju kasutada, aga kas hakkame heledat või tumedat, kanget või lahjat õlut tegema, sellest ei taha ma täna veel rääkida," teatas Palu.

"Kahjuks on mitmed kogemustega Saaremaa õllemeistrid tänaseks teise töö leidnud. Me ei taha ka endise Varma õlletööstuse koopiaks saada, vaid oleme täiesti uus Saaremaa õlletehas. Sõlmisime koostöölepingu ka Saku Õlletööstusega, meie huvi on neilt teadmiste saamine, aga on ka neid huvitavaid punkte selles lepingus."

Õlle pastöriseerimine tagab pikema säilivusaja

"Pudeliõlle minimaalne säilivusaeg tuleb kuus kuud, sellest tingituna on pastöör tunduvalt erinev Varma ajast. Villimisliin võimaldab meil kasutada pudeleid alates 0,2 - st kuni liitrini välja, kuid põhiline osa hakkab minema pooleliitristesse ja 0,3 - stesse pudelitesse. Pastöriseerimata õlu hakkab minema vaatidesse. Kuna me oleme Saaremaa õlletehas, peab meil olema ka õigus toota Saaremaa õlut, selles osas peame juriidilised küsimused lahendama," selgitas Palu võimalikku huvidekonflikti A.LeCoq'iga.

Palu ei saa alkoholivabast õllest aru

Peeter Palu ei saa aru, miks toodetakse alkoholivaba õlut.

"Kas siis alkoholivaba viina saab ka teha?" on ta alkoholi vajalikkuses õlle sees kindel. "Kanged õlled pole head, lahjad ka mitte, seni joon ma kõige meelsamini Saku Originaali. Aga et autojuhtidele tehakse sellist hübriidi, seda ma ei mõista. Auto juhtimine ja õlu olgu lahus, mitte selliselt koos." Elu on näidanud, et suvel juuakse rohkem heledat ja talvel tumedat õlut.

Põhiraskus tuleb häälestamisel

Kunagi ka ehitusküsimusi lahendanud Palu ehituse pärast muret ei tunne, see saab kindlasti korralikult tehtud.
"Tehnoloogiliste seadmete montaaþ ja nende häälestus, et kõik otsast lõpuni tipp - topp tööle hakkaks, see on täna tõsine probleem. Selleks me aga oleme, et probleeme lahendada, ilma probleemideta pole ka tööd." Tehases hakkab tööle 27 inimest, praegu oleme veel tegevdirektori Marek Pihelpuuga kahekesi, kuid juba kuulame maad töötajate leidmiseks."

Veidi on vaja ka juurde ehitada

Sisuliselt ruudukujulise maja juurdeehitusena tuleb teha majast väljapoole katlamaja ja süsihappegaasi mahutite hoidla, hoovi poole tehakse taaralaod, kuid need majast veidi eemale.

Majja tuleb ka degusteerimissaal, kuid õllemüügipunkti tehasesse ei tule. Degusteerimissaalist saab ükskord läbi klaasseina näha ka tehase tööd. Peeter Palu ei pea euronõudeid üle mõistuse keeruliseks ja täidetamatuks, puhtus ja kord on elementaarne igale õlletehasele, rääkis ta.


Virolaisen kansankalenterin olutpäivät

Tiit Hennoste. 1995.

Virolaisten kansankalenteri on maaviljelijän kalenteri, jonka lähtökohtina ovat maataloustöiden teko. Näiden perusteella kansankalenterin vuosi jakautuu kahteen osaan: kesään ja talveen. Kesäpuoli vuodesta kestää kevättöistä sadonkorjuuseen saakka tai karjan laitumelle laskemisesta sen navettaan viemiseen saakka. Toinen mahdollinen tapa jakaa kalenterivuosi on juhannuksesta jouluun ja joulusta juhannukseen eli keskikesästä keskitalveen. Virolaisten vanhassa kansankalenterissa on ollut yhteensä noin sata merkkipäivää. Suurin osa niistä ei ole koskaan ollut kovin tärkeitä tai ne ovat menettäneet merkitystään, osa taas on ollut tunnettuja vain pienellä alueella. Keskeisiä pyhiä on noin 20. Näistä meille ovat tärkeitä sellaiset, joihin liittyy myös oluenteko, oluen juominen tai muut olueen liittyvät tavat. Seuraavassa luettelo näistä merkkipäivistä ja lisänä lyhyitä selityksiä siitä, miten nämä päivät liittyvät olueen. Tiedot on kerätty kirjasarjasta Eesti rahvakalender (Viron kansankalenteri) I - VII. Aloitamme juhannuksesta.

Juhannus / Jaanipäev (24. kesäkuuta) on hyvin tärkeä pyhä, jonka yhteyteen on aikojen kuluessa liittynyt monien muidenkin kesän alun juhlapäivien tapoja. Tänä päivänä sytytetään juhannuskokot, leikitään erilaisia leikkejä ja keinutaan. Tuleen on sidoksissa hyvin monia rituaaleja ja maagisia toimenpiteitä, samaten juhannus on ollut hyvin keskeinen ennustamispäivä. Oikein vanha ja tärkeä tapa on oluen juonti tulen ääressä. Olut on myöskin juhannusriittien keskeinen juoma (uhrattiin mm. heittämällä olutta tuleen). Juhannusolut piti aina ottaa uudesta täysinäisestä tynnyristä, josta ei oltu aikaisemmin juotu.

Heinä-Maijan eli Kukka-Maarian päivä / Heinamaarjapäev (2. heinäkuuta) ei ole Viron kansankalenterin kaikkein keskeisimpiä juhlapäiviä. Myös tänä päivänä sytytettiin monilla alueilla Virossa kokkoja ja juodaan marianpunaa eli viinaa, johon on lisätty punaista väriä tai kotiolutta.

Pärttylin päivä / Pärtlipäev (24. elokuuta) on ennen muuta luonnon oman, fenologisen kalenterin mukainen syksyn alku. Päivään ei suoranaisesti liity oluen teko tai sen juonti, mutta silti se on teemamme kannalta tärkeä, sillä Pärttylin päivään mennessä piti humalan korjuun olla ohi. Sanottiin: Pärtel paneb humala sisse viimase viha - Pärttyli panee humalaan viimeisen karvauden eli vihan.

Muut kesän juhlapäivät liittyvät joidenkin peltotöiden alkuun tai loppuun ja näinä päivinä järjestettiin usein talkoita ja tehtiin yleisesti olutta. Mutta muita suuria olutmerkkipäiviä kesällä ei ole.

Mikkelin päivään / Mihklipäev (29. syyskuuta) mennessä karjan piti olla sisällä, ulkotyöt tehtynä ja vilja laareissa. Mikkelin päivänä loppuivat myös työkontrahdit. Kaikissa tärkeimmissä keskuksissa oli Mikkelin päivän markkinat. Keskeisin Mikon päivän tunnus oli runsas ruokapöytä. Tapettiin lammas, paistettiin uutisleipää. Tärkeä osa päivää oli oluen teko ja oluen juonti. Käytiin kylässä olutta juomassa ja illalla kapakassa. Olutperinne on niin vahva, että myöhemminkään muut juomat eivät ole syrjäyttäneet olutta, kuten on käynyt esim. juhannuksena.

Martin päivä / Mardipäev (10. marraskuuta) oli toinen tärkeä juhlapäivä, joka merkitsi ennen kaikkea fenologista talven alkua ja syystöiden loppua. Tavallisesti Martin päivän aattona kuljettiin mardisantteina - Martin päivän kerjäläisinä (vrt. Suomen nuuttipukit). Mardisantteihin liittyvät tavat ja laulut ovat säilyneet tähän päivään saakka, vaikkakin mardisantteina kulkevat nyt lapset. Martin päivänä tapettiin nautakarjaa, valmistettiin makkaroita, veripalttua, leipää, rieskaa ja pantiin olutta.

Kaisan päivän / Kadripäev (25. marraskuuta) tavat ovat suureksi osaksi samoja kuin Martin päivänä, vaikkakaan Kaisan päivän vietto ei ole ollut yhtä suosittua. Tärkeät ovat "marttien" ja "katrien" omat juhlat, jonne "kerjäämässä käyneet" kokoontuvat yhteen syömään saamiaan lahjoja. Näiden juhlien pakollinen juoma oli olut.

Joulupyhät / Joulud ovat juhannuksen ohella toinen keskeinen juhla-aika virolaisessa kansankalenterissa ja joulupyhät ovat myös keskeisiä olutpyhiä ts. ajankohta, jolloin tehtiin ja juotiin hyvin paljon olutta. 

Joulun valmistelu alkoi Tuomaan päivästä / Toomapäev (21. joulukuuta). Yleinen tapa oli panna jouluolut käymään juuri Tuomaan päivänä. Saarenmaalla käytiin Tuomaan päivänä jo talosta taloon maistelemassa tuoretta olutta. Toisaalta on myös sellaisia tietoja, ettei Tuomaan päivänä saanut tehdä olutta, koska silloin tehty olut pilaantui. Olut oli koko joulunajan keskeinen juoma ja sitä tarjottiin myös vieraille. 

Loppiaiseen / Kolmekuningapäev (6. tammikuuta) mennessä loppuivat pyhät ja olut. Loppiaisesta alkoivat miesten metsätyöt ja naisten talviset käsityöt.

Antoniuksen päivä / Tõnisepäev (17. tammikuuta) oli talven keskipiste (sama funktio on ollut myös Kynttilän päivällä). Silloin murtuu talven selkäranka. Antoniuksen päivänä käyttin kylässä, valmistettiin hyvää ruokaa. Ruokapöytä vieraita varten oli katettuna koko päivän. Syötiin sian päätä ja papusoppaa. Miehet kävivät kapakassa ja joivat viinaa, ravitakseen itseään. Pantiin myös olutta. 

Kynttilän päivä / Küünlapäev (2. helmikuuta) oli sydäntalven tärkeimpiä juhlapäiviä. Kynttilän päivään loppui keskitalven kausi ja suuret pyhät. Alkoi kevään odotus ja valmistelut uudeksi työajanjaksoksi. Saarilla ja Läänemaalla (eli koko Länsi-Virossa) nimitettiin Kynttilän päivää viimeiseksi joulupyhäksi. Siellä säilytettiin yksi oluttynnyri Kynttilän päiväksi ja syötiin silloin myös jouluruokia tai samantapaisia ruokia. Kynttilän päiväksi voitiin tehdä myös uutta olutta. Etelä-Virossa tunnetaan Kynttilän päivä ennen kaikkea sydäntalven päivänä. Mutta Kynttilän päivää on nimitetty myös ensimmäiseksi kesäpyhäksi. Kaikkein tavallisin tapa aloittaa keväinen ajanlasku oli juuri Kynttilän päivästä. Erityisesti Länsi-Virossa on Kynttilän päivää pidetty naisten pyhänä tai naisten kunniaksi pidettynä pyhänä. Naiset kävivät kylässä, paikoin jopa kapakassa ja miehet tekivät kotona naisten työt. Saarilla ja Etelä-Virossa juotiin ns. kynttiläpunaa. Sillä tarkoitettiin viinaa, johon oli lisätty punaista väriä tai myöskin sinä päivänä juotua kotiolutta. Se joka joi tätä kynttiläpunaa pysyi terveenä koko kesän.

Talvi-Matti / Madisepäev (24. helmikuuta) oli samaten tunnettu juhlapäivä, mutta sitä ei pidetty juhlapyhänä. On tietoja ns. madisenpunan juomisesta.

Kevät-Maaria / Paastumaarjapäev (25. maaliskuuta) on kevään keskeisimpiä juhlapäiviä. Se on naisten juhla. Kevät-Maarian päivänä käytiin ensin kirkossa ja sitten kapakassa. Tapana oli juoda ns. maarianpunaa eli punaiseksi värjättyä viinaa tai olutta. Vrt. kynttilänpunan juominen Viron saarilla ja Vorumaalla.

Pääsiäinen / Lihavõtted ei ollut Virossa erityisen tärkeä juhlapäivä eikä myöskään keskeinen oluen kannalta. Ilmeisesti vanhastaan ei juotu olutta ennen pääsiäistä. Pääsiäispyhiin kuuluu kyllä suuret syömingit, jolloin kotona tehtiin ja juotiin olutta.

Yrjön päivä / Jüripäev (23. huhtikuuta) oli tärkeä työvuoden juhlapäivä, silloin nimittäin solmittiin työkontrahdit kesäksi. Yrjön päivään liittyy suuri joukko kevättöihin sidoksissa olevia tapoja ja uskomuksia. Tämä päivä oli virallinen kevättöiden alkupäivä, maanvuokrasopimusten solmimispäivä, vuokranmaksupäivä ja asuinpaikan vaihtopäivä. Vaikka sitä ei juhlittu kuin juhlapyhää, oli tapana valmistaa uusille palvelijoille/työntekijöille maistuvaa ruokaa ja sopimusten solmimisen päälle juotiin kapakassa harjakaisia. Kirjallisten lähteiden mukaan on Yrjön päivänäkin tehty monin paikoin olutta.

Helluntai / Suvisted eli Nelipühad oli kesän saapumisjuhla. Keskeistä oli nuorten yhteiset tapaamiset, juhlat, rakkauden osoittaminen ja kapakoissa käynti. Tärkein tapa oli koivujen tuonti sisään taloon. Pirteissä tehtiin suursiivous. Setukaisilla se oli tavallisesti myös heidän oman Peko-jumalansa juhla. Ruoat olivat samantapaisia kuin pääsiäisenä. Oluenpanosta on tietoja vain Kihnun saarelta. 


Sakun 180-vuotisjuhlassa ja Tallinnan oluttapaamisissa

J.T.  Laakso. Lokakuu 2000

Olutsillan viikonloppuretki Tallinnaan keräsi ennätyksellisen suuren retkueen. Viron suurin panimo Saku Õlletehas (BBH:n omistama) vietti 20.10. perustamisensa 180. juhlapäivää. Vabaduse Väljakille oli pystytetty lähes koko torin kokoinen teltta, johon pääsi turvatarkastuksen kautta tuvan täydeltä. 

Juhlavuoden kunniaksi Saku julkaisi olutuutuuden, jonka nimi on Sack bei Reval. Saksankielen sanasta ‘Sack’ (säkki) tulee muuten panimon nimi ja “Reval”  on Tallinnan kaupungin nimi keskiajalla. Arvioimme uutuusoluen vähintäänkin mielenkiintoiseksi: voimakkaasti humaloitu, makeahko, hyvä vaahdonmuodostus. Vahvuus on tasan 5,0 %. Kannattaa maistaa, esimerkiksi kantapaikassamme Pickwickissä.

Tallinnan matkalla käytiin tietysti myös tutustumassa itse juhlakaluun eli Sakun panimoon Harjun maakunnassa. Panimo on ihastuttava yhdistelmä vanhaa ja uutta: Olutsilta sai kierroksella uuden hissijaoston, sillä yksi hissillinen porukkaa juuttui jonnekin kerrosten välille puoleksi tunniksi - kuivin suin. Ja me muut istuimme edustuspubissa. 

Tärkeä osuus retkellä oli Sakun juhlistamisen ohella olutravintolakierroksella. Viime vuosina Tallinnaan on siunaantunut uusi olutpaikka poikineen. Liikkeelle lähdimme perinteitä tiiviisti noudattaen Kalle Kustusta. Vanhaan kaupunkiin on tullut useita tsekkiläis- ja saksalaistyylisiä paikkoja: Bremeni Baar, Sveiki juures, Kloostri ait ja vähän etäänpänä Saksa õlletuba, Baieri kelder (vieressä muuten Ungari kelder) ja Õlletorn
Perinteiset Kassisaba kelder, Mihkli trahter ja Karja kelder eivät pettäneet. Monille uusi tuttavuus oli Piritan takana sijaitseva Jussi õlletuba - yksi todellakin parhaista alan paikoista. Tutustuimme myös upouuteen Arizona Salooniin (Viru 6), joka on suomalaisomistuksessa.

Tappioksi jouduttiin kirjaamaan entisessä panimorakennuksessa sijaitsevan Tehas 43:n sulkeminen - toivottavasti väliaikainen.

Aivan ainutlaatuinen tunnelma löytyi keskustan tuntemattomasta pikkuisesta Vallibaarista: vähän yli kymmenen asiakaspaikkaa, nurkassa iloisesti hymyilevä venäläinen hai-tarinsoittaja. Oluen ohella paukkuja nautittiin vähintäänkin samaan tahtiin - siis normaaliasiakkaiden keskuudessa.

Hotellimme oli Koplin kaupunginosassa merenrannalla sijaitseva Stroomi. Hotellin lähistöllä oli mielenkiintoisia korttelikapakoita, viereisessä kellaribaarissa tumma Palmse hanassa - 8 kroonia! Siis halvempaa kuin kaupassa! Lähiökaupan olutvalikoima oli huomattavasti monipuolisempi kuin modernissa marketissa, jossa yritimme käydä kaikenkattavilla ostoksilla. 

Sunnuntaina kokoonnuimme Koplin lahden toisella puolella olevaan Viron ulkoilmamuseoon. Museoalueella sijaitsee Kolu Körts -niminen kievari, jossa järjestimme tapaamisen virolaisten olutseuralaisten kanssa. Mutta tärkeä tuttavuus oli kievarissa valmistettu mannervirolainen maalaisolut. Se oli vahvaa ja makeaa, sahtimaista, mutta kuitenkin erilaista kuin varsinainen saarten sahti. Maalaisolutta kannattaa aina kysyä, kun käy läpi vuoden avoinna olevassa museossa ja körtsissä (joka päivä klo 10-18).

Tapaamisessa Ülo Mallene kertoi pari vuotta sitten julkaistusta kirjastaan “Õlleraamat” ja muutenkin virolaisesta perinneoluista sekä olutresepteistä. Ülon veli Endel  on kääntänyt Aleksis Kiven “Olviretken” viroksi. Endel  Mallene kertoi käännöstyöstä ja ensi kesäksi suunnitelmissa olevasta kesäteatteriesityksestä.
Tallinnan õlleklubi “Imperial” esittäytyi Kaido Lutsin ja Anu Baumin hahmoissa. Klubi on viime aikoina aktivoitunut ja kokoontuu nykyisin joka tiistai klo 19 Õlletornissa!  Lisäksi joka kuukauden viimeisenä lauantaina kuullaan esitelmä ja arvioidaan olutuutuuksia.


HUH HELLETTÄ!  Olut- ja viiniretkellä Unkarissa

Vesa Vuorimaa. Elokuu 2000

Kuuma. Todella kuuma. Ainakin 35 astetta. Siinä tärkeimmät Olutsillan viime-kesäisestä Unkarinmatkasta.

Toisin oli maanantain vastaisena yönä 14.8., kun epäinhimilliseen aikaan (5.15) lähtenyt Malevin lento pakotti meidät noin 25 matkalle päässyttä raahautumaan aamuyöstä tylsääkin tylsemmälle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lento oli kyllä miellyttävä ja jotkut joukosta uskaltautuivat nauttimaan tölkilliset Dreherin Classic Pilsiä (5,5%, vaalea) ja Arany Aszokia (4,7%, vaalea “hyvä juotavuus”).

Matkanjohtaja Tapio Mäkeläinen ja asiantuntijaoppaamme Zsigmond Racz olivat järjestäneet meille mielenkiintoisen, mutta monellakin tapaa raskaan ohjelman, josta pari ensimmäistä päivää keskityimme Budapestiin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Loppuviikon kiertelimme Unkarin mielenkiintosimpia viinialueita. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme tutustumaan Unkarin viinimuseoon. Museo sijaitsee viileässä kellaristossa Budan vuorilla, pääsymaksua vastaan sinulla on mahdollisuus maistella ainakin seitsemääkymmentä erilaista unkarilaista viini. Vain lasisi reunat ovat rajana. Pysäyttävä kokemus, monessakin mielessä. 

Budapestissa saimme myös ensikosketuksen unkarilaisiin viinitupiin, joita yhä Budapestistakin löytyy. Viinitupa Unkarissa on vähän kuin suomalainen koko kansan karvahattupystis. Oluen sijaan tosin nautitaan viiniä yleensä desin annoksina. Puhetta ja naurua piisaa. Varsin mukavia paikkoja, eikä viinikään ole hinnalla pilattua, markalla irtoaa desillinen. Näihin borozoihin unkarilaiset tulevat yhdelle nopealle milloin vain: ennen työtä tai koulua, lounastunnilla tai illalla purkamaan työpäivän paineita. Miellyttävää seuraavan työpäivän kannalta on aikainen sulkemisaika.
Oluenystävän kannalta Budapestillakin on esittää ainakin kaksi ravintolapanimoa, joista toinen, "Kaltenberg" Sörözö Kinizsi utcalla, tarjoaa kahta omaa vaaleahkoa oluttaan. Suodattamaton versio vei ainakin tällä kertaa voiton suodatetusta. Paikka on hieman keskustan ulkopuolella, mutta käymisen ja ruokailun arvoinen. Se toinen Budapestin ravintolapanimoista on kolkonoloinen "Chigaco"Erzsébet Körútilla. Ravintola tekee omaa vaaleata oluttaan, jota ilman voi kyllä vallan mainiosti elää. 
Budapestissa vierailimme myös Unkarin suurimman oluentuottajan, Dreherin, panimoilla Budapestin esikaupunkialueella. Erittäin miellyttävän ja kerrankin aidosti kiinnostavan visiitin kohokohtia olivat panimomuseo ja Dreher Bak  (n. 7%, tumma pohjahiivaolut, ok). 

Oluenkulutus Unkarissa on viime vuosina ollut laskussa, nykyään unkarilaiset kuluttavat noin 65 litraa olutta vuodessa. Syynä ovat kiristyneestä verotuksesta johtuvat kohonneet hinnat.

Muista idän Pariisin olutkrouveista kannattaa muistikirjoihin kirjata Dreherin tuotteita tarjoileva "Aranyászok Sörözö" Josef Nader Terillä, pääostoskatu Vaci utcan tuntumassa, "Crazy Cafe" (n. 100 olutta, yksi (!) unkarilainen) Jokai utcalla sekä lukuisat terassipubit muualla Oktogonin kupeessa. Unohtaa ei toki voi ex-patien suosikkipaikkaa, kaupungin ensimmäistä brittipubia, nyt jo klassista "Fregattia" Budapestin kauppahallin (joka on todellakin käymisen arvoinen paikka) lähistöllä. "Fregatt" oli ehdottomasti parhaiten ilmastoitu juomalo koko matkalla, mistä erityiskiitokset.

Oluttuvat Budapestissä ja muuallakin Unkarissa olivat yleensä melko persoonattomia, vain jossain etelä-Unkarin pikkukaupungeissa törmäsimme hieman persoonallisempiin katudiskoihin. Tarjolla oli lähinnä kunkin alueen omaa tuotantoa sekä suurimpien: Dreherin, Pecsin sekä Sopronin tuotteita. Ulkomaisista oluista lisenssillä valmistettavat Amstel ja Kaiser olivat yleisimmät. Tuopillinen paikallista olutta maksoi paikasta riippuen 5-8 mk Budapestissa ja 3-7 mk muualla matkallamme. Alkoholiprosentilla ei näyttänyt olevan vaikutusta hintaan.

Matkan varrella pääsimme maistamaan myös Unkarin ainoan vehnäoluen valmistajan, Ilzerin, kolmea tuotetta, Ilzer Hefe-Weissbier, Ilzer Kristallklar Weissbier ja Ilzer Dunkel Weisse. Arviomme: mielenkiintoisia. Muita kokeilemisen arvoisia oluita ovat Pecsin panimon Szalon Barna (5,8 %, tumma, makeahko, ok) ja Szalon Aszok (4,6 %, ehkä paras miedoista vaaleista) sekä Dreher Pils (5,5 %, humalaisin kohtaamamme unkarilaisolut). Budapestissa pubeissa ja baareissa on usein esillä "Malata"-niminen paikallinen olutlehti, jossa on melko kattava olutravintolalista jaoteltuna hanassa tarjoiltavan olutmerkin mukaan. Pienehkönä miinuksena (?) on unkarinkielisyys.

Matkan teemana olivat kuitenkin Unkarin viinialueet. Kaikkiin noin kahteenkymmeneen alueeseen emme ehtineet tutustua, mutta puumerkkimme kävimme jättämässä ainakin Törleyn kuohuviinitehtaalle, Etyekin alueen viinikellareihin, Badacsonyn alueelle Balatonilla, (Balatonfüredissä oli muuten viiniviikot) ja Szekszárdin kaupungin ympäristöön ( tarjolla oli myös erittäin vahva viina, “Törky-palinka”, jota useimmat seurueen naiset ja jotkut miehetkään eivät kyenneet kirkkain silmin nauttimaan). Myös Villanyin alue, Hajoksen viinikellarikylä, Palinka-museo (lisää viinaa), Egerin viinit sekä matkan viimeisenä etappina Tokajin viinit tulivat tutuksi.

Matkamme oli luonteeltaan kiertomatka, joten emme Budapestin jälkeen yöpyneet kahta kertaa samassa hotellissa; matkalaukun purkaminen ja pakkaaminen sekä aikaiset herätykset tulivat rutiiniksi. Bussimme oli pieni ja tunnelmallinen (joku sanoisi ehkä lämmin), joten tunnelma säilyi koko matkan ajan hyvin intiiminä. Viininmaistajaisia oli päivässä yleensä kaksi, jokaisessa noin viisi viiniä arvioitavana. Noin kuuttakymmentä erilaista viiniä taisi tulla siemailtua. 

Muuten: jos joskus löydätte itsenne Unkarin maaseudulta, kannattaa rohkeasti koputtaa viinikellareiden ovia. Ystävälliset omistajat tarjoavat usein maistiaisia ja keskustelevat mielellään (unkariksi tai saksaksi?) ammatistaan ja tuotteistaan. Maaseudulla on myös hyödyllistä kantaa mukanaan tyhjää litran-parin muovipulloa, sillä huolimatta uudesta lakimuutoksesta joskus viiniä saa ostaa myös irtotavarana omaan astiaan.

Kokonaisuutena matkamme oli erittäin  onnistunut, vain lämpöä oli joskus liikaa. Hyvän unkarilaisen punaviinin etsintä tosin kesti lähes kuusi päivää, mutta sekin löytyi lopulta yhdestä Egerin laitaman kellarista. Malevin koneetkin olivat Boeingeja eivätkä “Putoleveja”, kuten aluksi pelkäsimme!


Unkarin viinikatsaus

Heikki Hurtta, marraskuu 2000

Viinikirjallisuudessa Unkariin on yleensä suhtauduttu nuivahkosti, kuten  yleensäkin entisen Itä-Euroopan viinimaihin. Poikkeuksena on kuitenkin aina arvostettu ja ainutlaatuinen tokaji. Tosin Tokajin alueenkin viineistä tunnetaan yleisesti vain makea aszú. Sikäläiset tavalliset valkoviinit ovat vähemmän tunnettuja. Valitettavaa on, että meilläkään ei ole saatavana kuivaa Tokaji szamorodnia, siis sellaista viiniä, jonka valmistuksessa ei ole eroteltu tavallisia rypäleitä ja alueelle ominaisia kurtistuneita aszú-rypäleitä toisistaan. Tämä olkoon toivomuspontena suomalaisille viinintuojille!

Luonnollista siis oli, että Olutsillankin kesäinen matka päättyi ja huipentui juuri Tokajiin. Mutta entä muut, usein vähemmän huomiota saaneet alueet ja viinit? Jos viinikulttuurimatkailija haluaa tutustua juuri unkarilaisiin viineihin, ovat erityisen kiinnostavia juuri Unkarille ominaiset, usein unkarilaislähtöisetkin lajikkeet; enimmäkseen ne ovat valkoviinejä.

Tokajin viinien päälajikkeet ovat Furmint ja Hárslevelü (sananmukaisesti "lehmuksenlehtinen"). Lajike, jota erityisen usein taas näytti mm. ravintoloissa olevan tarjolla, oli Olaszrizling, sananmukaisesti "Italian Riesling" (käsittääkseni maailmalla myös Welschrieslinginä tunnettu), joka on kuitenkin aivan eri rypäle kuin saksankielisistä viinimaista tuttu Riesling. Hugh Johnson muuten mainitsee Suuressa viinikirjassaan, että Olaszrizling "on Unkarissa runsaamman makuista kuin yleensä".

Eräät perinteiset valkoviinilajikkeet ovat varsin harvinaisia. Olutsillankin maisteluohjelmaan kuului Balatonin rannalla kuulu Kéknyelü ("sinirunko"), niukkatuottoinen ja vaikeasti viljeltävä lajike, joka on käynyt varsin harvinaiseksi; onneksi sitä kuuluu kuitenkin viime vuosina istutetun lisää. Moni pääsi maistamaan myös erityisesti länsiunkarilaiselle Somlón viinialueelle ominaista Juhfarkia ("saparo"). Yllättävänkin ärhäkkä voi olla varsinkin Mórin viinialueella viljeltävä Ezerjó, "tuhathyvä".

Unkarin punaviineistä suomalaisille varmaan tutuin on Egri Bikavér, Egerin häränveri, joka on sekoite useista lajikkeista. Suomessa ei valitettavasti ole kaupan kovin hyvää bikavériä, joskin Egerissä saimme huomata, että ei hyvän bikavérin saaminen itse paikkakunnaltakaan ollut aivan helppoa. István Tóthin viinikellarin bikavér, jota lopulta iloksemme pääsimme maistelemaan, oli sekoitus neljästä lajikkeesta: Kékfrankosista, Blauburgerista, Cabernet Sauvignonista ja Merlot'sta.

Itsekseenkin liikkuvan viinituristin on muuten varsin helppoa tutustua Unkarin viineihin.Unkarin viinien talossa Budapestissa on maistettavana laajahko valikoima maan eri viinialueiden ja tuottajien viinejä. Ennen maistelukierrosta olisi kuitenkin hyvä perehtyä eri alueiden ja niiden viinien erityispiirteisiin. Umpimähkäinen maisteleminen tuskin tuottaa muuta kuin päänsäryn. 

Unkarissa on julkaistu erityinen unkarilaisten viinien opas, jota on saatavana myös englanniksi. Siinä on esitelty ja pisteytettykin huomionarvoinen määrä markkinoilla olevia viinejä. Pisteytys on toki kovin ehdonvallan asia, mutta oppaasta on hyötyä siinä mielessä, että se tarjoaa laajan ja konkreettisen katsauksen eri alueisiin ja niiden tarjontaan. Nyt myynnissä oli vuoden 2000 laitos, joten ilmeisesti opasta pyritään ehkä vuosittainkin päivittämään.


Õlletooberiin Hiidenmaan kautta 

J.T. Laakso. Heinäkuu 2000

Olutsilta-Õllesildin kesämatka Saarenmaan Leisissä järjestetylle sahtifestivaalille tehtiin tällä kertaa Hiidenmaan mutkan kautta. Erinomaisina isäntinä olivat Hiidenmaan Kuninkaallisen Raittiitten Oluennautiskelijoiden Seuran  kuninkaat ja narrit Urmas I ja Mattias I
Seura on perustettu vuonna 1997 ja tällä hetkellä jäseniksi on kutsumenetelmällä otettu 14 hiiulaista. Jäsenmaksu on 2 tuoppia olutta kuukaudessa. 
Asiantuntevalla opastuksella siltalaiset johdatettiin aluksi pariin kotiolutpanimoon: Vaino Apri Reikaman kylässä ja Kaido Lõppe Partsissa. Illanvietossa Mihklin ulkoilmamuseolla oli tarjolla perinneruokaa, säkkipillimusiikkia ja 1700-luvun puolivälissä rakennetun savusaunan löylyjä. Kolmijäseniset raadit (Kara, Timo ja Jouni meiltä sekä Hannes II, Diane ja Mattias I) laittoivat oluet järjestykseen sokkotestissä: Pärnu 120, Nigula Jää, Saku Originaal ja tylysti hännänhuipuksi Koff 3. Olutseuralainen Hannes II on muuten siviilissä Hiidenmaan maaherra.
Seuraavana päivänä kiersimme eksoottisia olutpaikkoja Kõrgesaaressa ja saaren pääkaupungissa Kärdlassa
Hiidenmaan mutka oli niin upea kokemus, että varsinainen kohteemme eteläisen saaren pohjoisosassa jäi vähän varjoon. Tunnelma Leisissä oli kuitenkin tuttuun tapaan erinomainen. Lempeä kesä sopi koko perheen juhlaan, jonne oli kertynyt 10000 vierasta. Saarenmaan koduõlun tekijämestariksi valittiin 26 ehdokkaan joukosta Anders Viin Pihtlan Pühä kylästä - siis viime vuoden mestareiden Väino ja Maarja Viinin poika! Kakkonen oli meille tuttu Vaino Apri Hiidenmaan Reikamasta ja kolmantena Leisin oma Ülo Viherpuu.
Kuressaaressa me siltalaiset kävimme hiljentymässä runsas vuosi sitten AS A. Le Coqin (eli Olvi Oyj:n) lakkauttaman Saare õlu -panimon pihalla. Kadun varressa on nykyisin Tarton oluiden irtomyyntipiste, jonka mahdollisuuksiin tutustuimme välittömästi haikean muistohetken jälkeen. 
Tapasimme myös puutuoppien valmistajan Ülo Värikin pajallaan. Saarenmaalla on neljä puutuoppien valmistajaa. Yhden tuopin valmistamiseen kuluu Ülolla noin yksi päivä. Kaikki materiaalit - tammi, kataja ja paju - mestari kerää omalta saarelta. Olutsilta välittää Ülon tuoppeja Suomessa. 
Ja tässä vielä lyhyt saarenmaalainen tuoppisanasto: 
kann = kannellinen tuoppi; 
kapp = iso tuoppi tai saavi, josta olut otetaan kanniin, myös löylykauha; 
kruus = muki, esim. kahvin juontiin, ei yleensä oluen yhteydessä.


Olutsiltaa Latvian maatilapanimoihin

J.T. Laakso. Huhtikuu 2000

Kauniina huhtikuun päivinä teimme olutkulttuuriretken Latviaan. Matkamme oli samalla  Juomanlaskijan  lukijamatka, joten päätoimittaja-olutkirjailija Unto Tikkasen taustoittava panos lisäsi kokemuksiimme syvyyttä. 
Menomatkalla koukkasimme Sakun (BBH) kautta. Panimon pääoven läheisyydessä on mainio õlletuba ja kauppa. Pysähdyimme Pärnun panimoon (Pärnu Õlu) - ei Via Balticaa ilman Pärnun pysähdystä! Vastaanotosta jäi vähäsen sellainen kuva, että panimossa ollaan luovuttamassa Viron kiristyvillä olutmarkkinoilla. Maistelimme kuitenkin Ziguli-olutta (4,0 - vaalea) ja kipin kapin, nälkäisinä, kohti etelänaapuria. 
Illansuussa pistäydyimme vielä Paroni von Münckhausenin krouvissa - ja heti pääsimme siihen tunnelmaan, mitä tulimme Latviasta etsimään. Parin vuosisadan takaisen maalaistalon puhdas tuoksu, iso takka hohkaa lämpöä. Piebalgan panimon tuottama "Minhauzena" (4,6 - vaalea) kruunasi krouvikeikan. 
Panimopäivän aamuna avasimme Latvian markkinajohtajan Aldariksen  (BBH) historiallisten rakennusten ovet ja tutustuimme yksityiskohtaisesti tammitynnyrien valmistukseen uuden tynnyrimestarin Janiksen opastukselle. Aldariksen markkinointijohtaja kertoi Latvian olutolojen uudesta piirteestä: tuonti ennen kaikkea Virosta on kasvanut 10 %:iin. Tarton (Olvi) toimintapolitiikkahan on markkinoida isolla kapasiteetilla valmistettavia oluita ja siidereitä muihinkin Baltian maihin. Samoin Pärnu panostaa Latviaan. Ziguli on tehty myös Latvian markkinoita varten ja Tulipühvelia (8,5 - vaalea) tehdään myös latviankielisellä etiketillä: "Ugninis buivolas". 
Maatilapanimoilla kävimme Tervetessä ja Bauskassa. Molemmissa panimoissa on oma mallastamo ja tuotteet ovat voimakkaan makuista, elävää olutta. Tervete on Latvian suurimpia maatalousyksiköitä, jonka erikoisuus on 600 hevosen siittola, tietysti myös oma panimo. Tervete sijaitsee Riian ja Jelgavan eteläpuolella Dobelen alueen Kronaucen kylässä. Liettuan rajalle on parhaimmillaan vain 12 km, joten joskus kannattaa mennä etelään tätä kautta. Maatilalla on oma ravintola ja krouvi. 
Bauskan keskiaikaisen linnan juurella meitä isännöi Latvian panimokultturin kävelevä edustaja, 70-kymppinen Karlis Zalitis, jonka mukaan on nimetty Bauskan "Karla alus" (5,3 - vaalea). Ryhmämme mukana seurasi koko ajan Latvian TV:n Olutuutiset-ohjelman kuvausryhmä sekä Latvian radion ohjelman "Olut - vanhin veljeni" toimittaja. Eli Olutsillan - "Alus tiltsin" missio leviää nyt myös latvialaisessa tajunnassa laajasti. 
Vierailimme riikalaisen Lido-ravintolaketjun panimoravintolassa, jonka ympärille on kasvanut koko perheen virkistyskeskus kansainvälisen mallin mukaan. Me koimme "virkistyksen" lähinnä ahdistuksena, mutta panimon kolmea olutlaatua saa myös useista muista Lidon ravintoloista ja pubeista. Lido ylläpitää kansatieteellisen ulkoilmamuseon ("Ethnogafiskais bridabas muzejs") krouvia. Museo on Riian tuntumassa ihan Tallinnaan johtavan tien vieressä. Pisteenä onnistuneelle retkellemme koukkasimme tämän mielenkiintoisen museoalueen kautta. 


Olutta Latviassa

J.T. Laakso. Huhtikuu 1999

Keskimmäisessä Baltian maassa olut on traditionaalinen kansanjuoma kaikkina vuodenaikoina niin juhlassa kuin arjessa. Õllesildin ja sen eteläbaltialaisiin oluisiin keskittyvä alusjaosto tutustuivat latvialaiseen olutkulttuuriin talvisissa maisemissa, parhaimmillaan takkatulen mukavassa hehkussa tumman kuohuvan kolpakon kanssa. "Alus" on muuten sekä latviaksi että liettuaksi "olut" - siitä yksikertaisesti tulee jaoston nimi.

Latviassa valmistetaan yhä edelleen runsaasti olutta koti- ja pienpanimoissa. Perinteisesti sukujuhlaan tehdään ihan oma satsi kunnon ohraista. Se on kunniakysymys. Tämä lienee osaselitys sille, että tilastoitu oluen kulutus on Latviassa melko pieni: 20 litraa henkilöä kohti vuodessa. (Tieto vuodelta 1995). Myös kaupunkien ja maaseudun baareissa ja olutkellareissa on usein tarjolla läheisellä maatilalla valmistettua olutta. 

Halvan väkevän viinan kilpailijana olut on yleensä melko vahvaa. Tosin tätä taustaa vasten Latvian olutlistalta löytyy yllättävän paljon vaikkapa alle 4,0 prosentin oluita. Latvialaista olutta ei juurikaan viedä ulkomaille. Säilyvyys toki on vuosikymmenen alun parista päivästä pidentynyt jo kolmeen kuukauteen. Panimoiden kapasiteetti riittää, varsinkin sesonkiaikoina, hädin tuskin omaankaan kulutukseen. Teknologian uudistaminen ja markkinoinnin tehostaminen on kaikkien panimoiden työjärjestyksessä. Ulkomaista konsultointia käytetään, eräissä tapauksessa omistusoikeuttakin myydään. Ja siinä suhteessa Suomi on ollut Latviassa etunenässä. 

Panimot
Õllesildin 21-päinen revohka sai mahdollisuuden tutustua kahteen panimoon Cesiksessä ja Jaunpiebalgassa keväällä 1999. Riikaan tehtiin oluttupakierros ja mennen tullen tietenkin pysähdyttiin Virossa. Latviassa on 17 panimoa. Suurin on "Aldaris" (oluenpanija) Riiassa 55 %:n markkinaosuudellaan. Yhtiö on perustettu vuonna 1865 alkuperäisnimellä "Waldslösschen" (pieni linna metsässä). Vuonna 1992 panimo muuttui latvialais-ruotsalais-suomalaiseksi yhteisyritykseksi ja 1995 uudelleenjärjestelyissä yksityiseksi osakeyhtiöksi, omistajanaan BBH (Baltic Beverage Holdings), joka on siis Pripps Ringnes Ab:n ja Oy Hartwall Ab:n yhdessä omistama yhtiö. 
Cesiksen panimo (AS "Cesu alus") on siirtynyt 1.4.1999 Olvin omistukseen (virolaisen A/S A. Le Coqin välityksellä) 33%:n osakeosuudella, joka oikeuttaa 51 %:n ääniosuuteen. Muut omistajatahot ovat paikallisia. Cesiksessä odotetaan suomalaisilta apua ja tukea panimon teknologian uudistamisessa ja markkinoiden laajentamisessa kaikkiin Baltian maihin. Cesu alus muuten aloitti Latviassa aivan uuden olutharrastuksen muodon: panimon viettäessä 400-vuotisjuhliaan vuonna 1990 pidettiin Latvian ensimmäiset olutfestivaalit. Siitä lähtien eri puolilla Latviaa on kokoonnuttu isoon olutkarkeloon joka heinäkuun kolmantena lauantaina. Viime kesänä festivaali oli Latvian kakkoskaupungissa Daugavpilsissä (118000 asukasta) ja ensi heinäkuussa Itämeren satamakaupungissa Ventspilsissä, jossa on 47000 asukasta.
Piebalga alus daritava (olutpanimo), nykyisin A/S Piebalga alus on toiminut vuodesta 1989 Jaunpiebalgan pikkukaupungissa 75 km Cesiksestä itään. Panimo haluaa pitää kiinni ylpeydestään, puhtaudesta ja luonnonmukaisuudesta, mikä on tuonut sille 5 %:n markkinaosuuden. 70 km:n säteellä panimosta ei ole teollisuuslaitoksia ja mallasohra tuotetaan välittömässä läheisyydessä. Ongelma niin Piebalgassa kuin muutenkin Latviassa on, ettei maassa tuoteta lainkaan omaa humalaa. Piebalga tuo tämän oluen tärkeän raaka-aineen Saksasta. Saksalaisella tuella pyritään myös uusimaan tämän entisen kolhoosipanimon tuotantoteknologiaa. 
Piebalgan panimo on keskittynyt tuotannossaan kolmeen laatuun. Panimolla on oma markkinointiyksikkö ja kaksi tukkuliikettä Riiassa. Sadassa omassa oluttuvassa luomulähtökohtia kunnioittavat oluen ystävät voivat nauttia esimerkiksi voimakasta Satans-olutta. Satansia pidetään kavalana oluena: "Kun olet juonut yhden tuopin, jano on poissa. Kun olet juonut kaksi tuoppia, nälkä on poissa. Kun olet juonut kolmannen tuopin, et enää ymmärrä mistään mitään."


Panimoretkellä Liettuassa

J.T. Laakso. Elokuu 1999

Olutsilta - Õllesildin ensimmäinen olutkulttuuri-, panimo-, ja kaupunkifestivaalimatka eteläisimpään Baltian maahan Liettuaan tehtiin 11.-16.elokuuta. Kiertomatkalla näimme oleellisen osan Liettuasta ja tutustuimme laajalti Liettuan olutoloihin.
Birzain alue Pohjois-Liettuassa heti Latvian rajanylityksen jälkeen on varsinainen perinteisen oluenvalmituskulttuurin säilyttänyt seutu Liettuassa. Birzain kaupungissa on kaksi kaupallisesti toimivaa panimoa ja koko alueella lukematon määrä pienempiä oluenvalmistuspisteitä. 
Ensimmäisessä tutustumiskohteessamme oli heti edessä pettymys. Butautain olutpanimosta, maatilamajoituksesta ja olutmuseosta oli jäljellä enää museo. Vilnaa myöten tunnetun oluen valmistus oli jouduttu lopettamaan vuonna 1998, sillä tarvittaviin uusiin investointeihin ei ole löytynyt varoja. Nyt maatila panimoineen ja vierasmajoineen on myytävänä. Olutmuseossa ei ole tällä hetkellä edes puhelinta. Sinne pääsee kuitenkin tutustumaan, sillä pihapiirissä asuu museon hoitaja.
Museo on melko vaatimaton ja keskittyy koko kolhoosilaitoksen historiaan. Olutpuolella esitellään valmistusmenetelmiä ja -laitteistoa niin esinein kuin valokuvavitriineinkin. Toisessa salissa on lasivitriineissä olutrekvisiittaa eri puolilta Liettuaa, mutta myös muualta entisen Neuvostoliiton alueelta. Meidän vierailumme jälkeen myös suomalaista materiaalia.
Birzu alus -panimo on perustettu vuonna 1684, eli Klaipedan Svyturys (1784) jääkin kakkoseksi. Panimo on alueen suurimpia työllistäjiä 65 työpaikallaan. Vuoteen 1995 Birzu alus oli Kalnapilisin tytäryhtiö, mutta sitten se itsenäistyi ja nykyisin 70 % osakkeista kuuluu yhtiön hallintohenkilöstölle. 
Birzu alusin oluet ovat vahvahkoja (5,7 - 6,7 %) ja niitä myydään vain astioista, siis hanaoluena baareissa ja asiakkaan omiin astioihin jakelupisteistä. Vilnassakin on viisi baaria, mm. suosittu ruokailu- ja menomesta Rito's sleptuve. 
Birzaissa pääsimme myös varsinaiseen koti"keittiöön". Antanas Juknevicius on oppinut oluenteon jo lapsena ja rakentanut omakotitalonsa kellarin panimoksi, unohtamatta mukavaa omaa kellaribaaria. Antanas hankkii raaka-aineet omista varmoista paikoistaan huolellisesti valikoiden ja seuloen. Autotallissa on pieni mylly, jossa hän jauhaa itse ohjanjyvät. Varsinaiseksi salaisuudekseen hän kuitenkin paljastaa hiivan, jonka hän valmistaa itse käsityönä. Antanaksen kotiolut, sanoisinko "sahti" on vaalean keltaista, makeaa, aivan erityisen mahtavasti vaahtoavaa.
Kalnapilisin jälkeen kakkosena Liettuan olutmarkkinoilla viime vuosina kilpaillut UAB Utenos alus on suurten muutosten kourissa, kuten koko maan olutolot. Pari vuotta sitten myös se siirtyi BBH:n omistukseen ja viime keväänä lopetettiin muiden tuotteiden valmistus. Panimoyrityksen nimikin muuttui "Utenan juomista" (Utenos gerimai) "Utenan olueksi" (Utenos alus). Utenan ja Kalnapilisin markkinaosuudet lasketaan nykyisin yhteen ja se on siis reilut 50 %. Konsernin sisällä Utenan osuus on kohonnut alkuvuoden aikana 37 %:iin, joten Utena on taas omalla paikallaan oluttuottajien ykkösenä. Utenan monipuolinen ja rikasmakuinen tuotanto on tiivistetty neljään merkkiin. Kuvaavaa on, että uusi "kulta" olut "auksinis" piti ensi vaiheessa sisällään BBH:n Latvian panimossa Aldariksessa valmistettua "zeltaa" - tosin nyttemmin oluet valmistetaan Utenassa 
Utenasta painelimme viivasuoraa tietä pitkin Kaunakseen ja siellä olimme lähes vielä suuremman hämmennyksen keskellä Ragutiksen panimolla. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Olvi julkaisi uutisen ostoaikeistaan Ragutiksen osakekannan puolikkaaseen. Tsekkiläinen Plensky Prazdroj on luopumassa ja siihen väliin Olvi, tai oikeastaan virolainen tytäryhtiö A.Le Coq, on nyt iskemässä. Tilanne ratkeaa aivan näinä aikoina. 
Ragutis tekee erittäin hyviä, tummanmakuisia oluita 300 työntekijänsä voimin. Birzaissa kuulimme katkerasti, miten Ragutis käyttää Birzain alueen merkkejä. Saattaa olla, että panimo on halunnut jatkaa ja laajentaa hyvää olutperinnettä. Hernettä Ragutiksen Sirvenos-oluessa käytetään edelleen, tosin enää vain 3 % raaka-aineesta. 
Vilnassa seurueemme tutustui Vilniaus dienos -kaupunkifestivaaliin oman baarikierroksen välissä. Kävimme Vilnan ainoassa panimobaarissa Busi treciassa, joka tarjoaa mietoa vaaleaa kellariolutta sekä Kvortassa, jonka nimi tarkoittaa vanhaa liettualaista olutmittaa, noin 0,7 litraa. Vilnassa on useita panimoiden jakelupisteitä, joista voi hakea olutta noin 3 mk:n litrahintaan omaan astiaan. Me tutustuimme mm. Ragutiksen (Kaunas), Vilniaus taurasin (Vilna) ja Daigan (Alytus) myymälöihin. Tuliaiset haimme tietenkin kaupungin keskustassa olevasta oluttukusta, jossa tutustuimme myös pullonpalautusjärjestelmään.
Paluumatkalla kävimme eräässä Liettuan välttämättömyysturistikohteessa, Ristikukkulalla Siauliaissa. Kaupungissa on myös oma panimo, AB Gubernija, jota emme unohtaneet. Latviassa pistäydyimme Via Baltican varrella Paroni von Münckhausenin nimeä kantavaan krouviin (on siinä museokin), jossa maistelimme Piepalgan mainiota Minhauzena -luomuolutta. Ainazissa, juuri ennen Viron rajaa poikkesimme Staicelessa, jossa sijaitsee turistiuutuus, liiviläismuseo. Ensi kesänä sinne valmistuu myös krouvi, jossa tarjotaan liiviläistä perinneruokaa ja olutta. Täytyy vain ennakolta varoittaa, että 23 km pölyävää irtosoratietä vaatii jo aikamoista harrastusta liiviläisyyttä kohtaan.
Matkamme viimeisen yön vietimme Pärnussa. Sinä iltana meidän kaikkien suussa virolainen 120-vuotiaskin olut maistui jotenkin niin vetiseltä... 


Liettuan oluesta ja panimoista

Antti Kankkunen. Marraskuu 1998

Liettuassa on olut (liettuaksi alus) tunnettu jo kuluvan vuosituhannen alusta saakka. Kauppatavarana ja laajemmassa käytössä olut on ollut 1500-luvulta lähtien. Liettua on aina ollut olutmaa, joskin selvä maantieteellinen ero on nähtävissä: eteläinen Liettua, varsinkin Dzuukija, kallistuu viinan suuntaan, kun pohjois-Liettua on perinteisen maalaisoluen aluetta. Maalaisolutperinne on jatkunut katkeamatta mykypäiviin asti; neu-vostovaltakaan ei tätä katkaissut.
Liettuan vanhin panimo on Klaipedan Švyturys, joka on perustettu 1784. Se on myös nykyään suurin vielä liettualaisomistuksessa oleva panimo. Liettualaiselle oluelle on ominaista lievä makea jälkimaku, jonka aiheuttaa fermentointivaiheessa olueen jäävä sokeri.
BBH (Baltic Beverages Holding) omistaa kaikissa Baltian maissa panimoita: Virossa Sakun, Latviassa Aldarisin ja Liettuassa Kalnapilisin. Toisin kuin Virossa ja Latviassa BBH ei ole Liettuassa markkinaosuudeltaan suurin, vaan suurin myynti on Utenos aluksella. Viime vuonna käytiin keskustelua Utenan osakkeiden myynnistä Carlsbergille, mutta yhtiökokous halusi vastoin hallituksen suositusta myydä suuren määrän osakkeita Carlsbergin sijasta BBH:lle. Tämän hetken tilanne on tältä osin kirjoittajalle epäselvä. Makuhermojen kannalta ei BBH:n leviäminen Liettuaan ole hyvästä. Kalnapilisin oluista miellyttävä poikkeus on kuitenkin tumma jouluolut.
Ragutisille on koneistot toimittanut Pilsner Urquell, joka myös omistaa suuren osan osakkeista. Ragutis tekee Gambrinusta tsekkityyliin myös miedompana 10 %:n kanta-vierteen versiona. Siauliain Gubernija-panimon omistussuhteet vievät taas Panamaan ja Irlantiin. Kaunasissa myös likööreitä, katkeroita ja viinoja tekevällä Stumbrasilla ko-neistot ovat myös tsekkiperäisiä. Stumbrasin vaaleaa olutta ei tiettävästi saa kaukana Kaunasista. Muutama vuosi sitten Liettuaan alkoi ilmestyä mainiota tummaa ja vaaleaa hanaolutta Vilkmergen HBH-panimosta (lue: has-be-has). Laadun takaa jälleen tsekkitekniikka.
Ainoa merkittävä vientisuunta liettualaisella oluella on Kaliningradin alue, jossa paikalliset oluet eivät ilmeisesti ole tasalaatuisia, vaan liettualaiseen olueen luotetaan enem-män. Jonkin verran Utenan olutta on tiettävästi viety Yhdysvaltoihin.
Tuontioluen osuus oli Liettuassa suuri silloin kun maa itsenäisyyden palauttamisen jäl-keen vasta haki olueensa neuvostoaikojen pitkälti hävittämää laatua. Nyt tuontioluen merkitys on kohtalaisen vähäinen. Suomesta liettualaista olutta ei ole saatavana. Kirjoittaja näkisi suotavana ainakin tumman Baltijos aluksen rantautumisen Suomeen. Baltijos alus Utenan 5,2-prosenttisena pullo-oluena tai Klaipedan Švyturysin hanaoluena mahtuisivat kyllä suomalaisiin erikoisolutvalikoimiin. Kiinnostava makuelämys on myös Šhvyturysin Originalusis alus, jossa maistuu vaaleassa oluessa tumman oluen tyyppinen makeus ilmeisesti erikoismaltaiden ansiosta. 


Terveisiä Tartosta!

Unto Tikkanen. Lokakuu 1999.

Tarton Õlletehtaan uusittu panimo on valmistunut. Vanhasta on jäljellä vain seinät ja konttoritilat. Ainutlaatuinen tornimallastamo odottaa muuttamistaan museoksi. Siitä on jo päätetty ja nyt ruvetaan keräämään esineistöä.
Uusi panimo merkitsee uusia tuotantotapoja, ja raaka-aineetkin tuodaan ulkomailta. Tarton oluet syntyvät suomalaisesta maltaasta ja keskieurooppalaisista humalista.Oluiden maku oli puhdistunut erinomaiseksi. Osittain sen takia tehtaan markkinaosuus on lähes kaksinkertaistunut (nyt 23%).
Paluu A. Le Coqiin on erittäin näkyvä markkinointioperaatio ja Porter (6,5 %) on siinä vain yksi osa. A. Le Coq on punainen lanka koko tuoteperheessä. Pullojen kaulaetiketteihin on painettu vuosiluku 1807, jolloin belgialainen Albert Le Coq perusti oluenvientifirmansa Lontooseen. Sehän vei mm. portteria tsaarin hoviin Pietariin ja osti sittemmin 1912 Tarton panimon, silloisen Tivolin, valmistaakseen siellä Imperial extra double stoutia Venäjän markkinoille. Panimo pysyi englantilaisomistuksessa vuoteen 1940, ja britit saivat niinkin myöhään kuin 1971 korvauksen Neuvostoliiton sosialisoimasta omaisuudesta.
On päivänselvää, ettei nykyinen portteri ole samanlainen kuin sata vuotta sitten, koska raaka-aineet ja tuotantotekniikka ovat muuttuneet. Lisäksi nykyään portteri käytetään pohjahiivalla. Olisikin oikeampaa puhua tummasta bockista tai doppelbockista, jollaiselta se etenkin jääkaapista otettuna maistuukin. Huoneenlämpöisenä siihen tulee miehekästä karvautta. Ilman muuta se on tervetullut täydentämään virolaisia olutvalikoimia ja herättämään muistoja menneiltä ajoilta. Tartossa käydessäni oli tosi hämmentävää saada maistaa ensimmäiseksi tehtaalla portteria lasista, jossa oli venäjänkielinen A. Le Coqin logo...
Tartossa kohtasin olutsiltalaisenkin kannalta ikävän näyn: Rakennuksesta, jossa aiemmin toimi olutravintola Humal, oli pystyssä enää kadunpuoleinen seinä. Kaltevalattiainen Humal on ollut tähän saakka Tarton se ainoa oikea ja perinteisin olutkapakka. 


Turku - pienpanimoiden mekka

Seppo B. Lokakuu 1999.

Olutsillan tiedonhaluinen miesporukka täydennettynä yhdellä “Lenkillä” eli rohkealla naisella, nousi Turkuun menevään Pendoliinoon lauantaina 23.10.1999.
Turku, tuo olutkulttuurin lippulaiva, toivotti meidät tervetulleiksi siedettävällä säällä - ei satanut räntää eikä edes vettä. Oli sovittu tapaaminen Panimoravintola Koulussa kello 12.00, mutta kun juna oli tuntia aikaisemmin Turussa, niin ensimmäiset tutustumisoluet päätimme nauttia matkamme varrella Pup Daily News pienpanimossa Yliopistonkatu 33. Siis sinne! Pettymyksemme oli sanoinkuvaamaton, sillä 60 litran keitos oli loppunut ja uusi oli tarjolla vasta seuraavana päivänä.
Normaalisti heillä on tarjolla sekä tummaa että vaaleaa olutta hyvin kohtuulliseen hintaa. Turisti - mene visiitille! Ei hätiä mitiä! Hanasta löytyi jopa porilainen Musta Hevonen.
Hevonen vatsassa saavuimme Kouluun, osoite Eerikinkatu 18. Koska koulusta ei sovi myöhästyä, niin olimme siellä riittävän ajoissa eli melkein tasan klo 12. Turun oluenystäväin seura ry:n viisijäseninen vastaanottokomitea toivottivat meidät ystävällisesti tervetulleiksi maineikkaaseen opinahjoon.
Koska muutaman sadan metrin matkalla meille oli jo tullut jano, niin siirryimme baaritiskin ääreen tekemään vaikean ensivalinnan. Tarjolla oli talon omaa olutta peräti viisi laatua, joten opiskelun aloittaminen piti aloittaa harkiten. Tarjolla oli: OPE, LEHTORI, MAISTERI, VEHNÄOLUT sekä houkutteleva HUNAJA. Arvatenkin muinaiset viikingit valmistivat ja tietenkin joivat hunajalla makeutettua olutta, niin miksi emme me. Eräs arvio kuului: “Naisten mieleinen, joka myös maistuu miehille.” Näin on!
Luokkahuoneeseemme oli katettu ruokapöytä (Hienoston koulu?). Tilattuamme ruuan alkoi professorin luento. Ylipanimomestari Boris Orlo otsikoi aiheeksi “Ravintolapanimot Euroopassa”.
Opimme käsitteen - ravintolapanimo - erotuksesi pienpanimosta. Pääasiallinen ero on siinä, että olutta valmistetaan ruokailijoiden nähden jopa samoissa tiloissa, tosin lasiseinän takana. Tavoitteena heillä pitää olla erilaisuus suurpanimoiden tuotteista.
Ajatus ravintolapanimoista syntyi Englannissa 1970-luvun lopulla, ja nyt siellä lienee niitä noin 150. Naapurimaittemme tilanne: Ruotsissa pari, kolme, Tanskassa kaksi, Norjassa lienee pari, Baltian maista ei tunneta yhtään ja Moskovastakin vain kolme.
Suomessa ravintolapanimobuumi alkoi vuonna 1993 Helsingin Kappelissa. Tänään niitä löytyy eri puolilta Suomea. Tunnetuimmat lienevät Plevna Tampereella, Kappeli Helsingissä, Turkkusissa ovat Koulu ja Hermanni.
Kesken opetuksen liittyi seurueeseen kaksi helsinkiläistä oppilasta myöhästyneenä. He eivät kuitenkaan jääneet jälki-istuntoon, koska he olisivat muuten voineet myöhästyä junasta. Vilkas keskustelu ja hyvä ruoka sekä erinomainen seura päättivät oppitunnit. Vapaa-aika koitti. Turusta voidaan perustellusti sanoa, että se on OLUTkulttuurikaupunki. Olutta tarjoillaan lukuisissa pubeissa, ravintoloissa, Pankissa, Apteekissa, Koulussa ja Vessassa. Viimeksi mainittu on “Puutorin vessa”, jossa on tarjolla “Tuorlan Paroni” nimistä tummahkoa olutta.
Allekirjoittajan osalta matka päättyi klo 16.00, mutta toiset jatkoivat opintojaan muissa mielenkiintoisissa paikoissa. Kuohuvat kiitokset turkulaisille oluenystäville. 
Olutsillan “oppilaat”.


Õlletoober Saarenmaalla

J.T. Laakso. Lokakuu 1999

Saaremaa õllepidu eli Õlletoober järjestettiin menneenä kesänä 16.-17. heinäkuuta kolmannen kerran Saarenmaan pohjoisosassa Leisissä. Huippuhetket koettiin toisena päivänä lauantaina, jolloin ratkesi tämän vuoden Saarenmaan sahtimestari. 
Olutsilta-Õllesildin järjestämälle sahtifestivaalimatkalle osallistui ryhmä onnellisia ihmisiä. Ihastuttava Saarenmaa toi esille kaikkein parhaimmat puolensa: aurinkoinen, lämmin kesäviikonloppu, ihmisvilinää, turisteja sopivasti. Ihmiset Saarenmaalla ovat ystävällisiä, terasseja on tarpeeksi ja tarjolla oli sopivan viileitä oluita. Valitettavaa oli vain todeta, että varsinaista olutpanimoa koko saarella ei enää toimi. "Saaremaa X" (10%) olutta tosin oli tarjolla kaikkialla, mutta sekin tehdään nykyisin Tarton panimossa.
Tukikohtamme Saarenmaalla oli pääkaupunki Kuressaari. Piispanlinnassa oli teemaamme sopivasti liittyen esillä historiallinen näyttely oluenpanosta Saarenmaalla. Nostalgisesti saimme silmäillä Saarenmaan panimon etikettejä menneiltä vuosikymmeniltä. Näyttely oli erittäin hienosti ja ammattitaitoisesti ylöspantu. Näyttelyyn liittyi myös kansatieteilijä Tormis Jakovlevin vihkonen "Saaremaa koduõlu" ja myytiinpä siellä saman tekijän suomenkielistä näyttelyluetteloa "Olut Virossa", joka näyttely oli esillä Hämeen Museossa Tampereella vuonna 1995.
Leisiin on Kuressaaresta 40 km, siis läpi koko saaren. Matkan voi tehdä vaikkapa tavallisella vuorobussilla noin tunnissa, mutta festivaalivieraita varten oli myös erikoisvuoroja. Varsinkin takaisin paluun kannalta ne ovat paikallaan.
Õlletoober -festivaali avautui isolle nurmikkopellolle hautausmaan vieressä. Ja kuten Virossa tapana on, festivaaleille oli lähdetty perhekunnittain. Paikalla oli kaiken ikäisiä eläkeläisistä pikkulapsiin. Useilla perheillä oli teltta mukana. Viikonlopun viettäjien joukosta saattoi bongata vaikkapa pääministeri Mart Laarin.
Jossain määrin festivaalialueella esiintyi normaalia karnevaalimenoa, mutta pääosa myyntikojuista keskittyi normaaleihin panimotuotteisiin ja ruokaan. Muutama panimo, varsinkin Saku ja Koff olivat panostaneet ohjelmallisiin 'oktoberfest' -telttoihin, joissa ihmiset viihtyivät intoutuen välillä esiintymäänkin. Aukiolla oli lisäksi varsinainen esiintymislava sekä monenlaisia kesäkisailupaikkoja. Esiintyjäluettelo oli baltilaiseen tapaan monipuolinen. Rokkareiden, kärkinimenä itse Ivo Linna, ohella esiintyivät mm. Kuressaaren kaupunginorkesteri ja Saarenmaan yhtynyt mieskuoro.
Varsinainen sahtikulttuuripuoli oli itse festivaalialueen reunamilla. Siellä tuotiin esiin, eli markkinoitiin savusaunaa, puuveneitä, kansallista perinneruokaa ja ennen muuta mitä moninaisimpia sahtilaatuja. 
Vuoden 1999 Saarenmaan sahtimestarin titteliä tavoitteli 19 kotioluen valmistajaa eri puolilta saarta. Voittajaksi valittiin Väino Viin Pihtlan kunnan Püha külasta. Hän oli ensimmäisessä kisassa vuonna 1997 jo kakkosena, joten suunta on ylöspäin. Ääniä Viini õlu sai 20. Toiseksi selviytyi Toobri õlu, 14 pistettä ja kolmanneksi Lont, 13 pistettä. 12 pistettä saivat Jaanipãeva õlu, Kuusiku kange, Toobri beer ja Meite Mekk, joka oli voittaja vuonna 1997. 11 pistettä sai Mega jook, 9 Küla porter ja Mõisa kãrakas, 7 Suve õlu ja Jaanike, 6 Sauna rõõm, 5 Tooli õlu, 4 Heinalise õlu ja Kadariku kange, 3 Sõbra rõõm ja Naiste arm sekä 2 pistettä Mätja kodune. 
Vuoden 1998 voittajan Arvet Välin sahtia pääsi nauttimaan, mutta kilpailuun tämä Pihtlassa melko suurta sahtitehdasta ylläpitävä mestari ei lähtenyt. Välin OÜ Taako -nimisen yhtiön sahtia muuten myydään monessa paikassa pitkin Saarenmaata, mm. Anglan tuulimyllyillä ja Linnusen kylän luomutilan tienvarsimyymälässä Muhulla.
Õlletoober on tullut jäädäkseen Saarenmaan Leisiin. Eli nyt jo kannattaa laittaa ensi kesää varten mieleen viikonloppu heinäkuun loppupuolella. Tarkemmat tiedot ja retkijärjestelyt ilmoitetaan Olutsilta - Õllesildinkin tiedotteissa pitkin kevättä.